Kaamosväsymys, mustia uutisia ja surua. Viime viikon olin jotenkin nuutunut muumio. Koko ajan. Tällä viikolla piristyin, kunnes kuulin Jokelan tapahtumista.  Sitten väsytti taas ja mietitytti, miten tämä maailma voikaan olla paha paikka välillä.  Vaikka söisi ja liikkuisi kuten neuvotaan, huolehtisi terveydestään ja itsestään, koskaan ei voi tietää elääkö parhaillaan sitä viimeistä päiväänsä. Tässä syksyssä on ollut liikaa kuolemaa, haluaisin siihen vastapainoksi rakkautta. Rakkautta ei ole ollut ilmassa saati sitten seksiä. En ole kylläkään ihan varma haluanko enää niitä niin erikseen kuin pari vuotta sitten;). Kaipaan läheisyyttä ja kosketusta,  lämmintä halausta. Tuntuu että edellisestä kosketuksesta on sata vuotta. Alan jo tottua tyhjään yksinäisyyteen, en oikein muista mitä pitäisi kaivata.

Mietin.